Työssä jaksamisesta

Viime viikkojen kuluessa olen aiheuttanut itselleni työuupumuksen. Myytti opettajan lyhyistä työpäivistä tuntuu kaukaiselta. Opettajallahan on autonomia. Se tarkoittaa sitä, että hän voi tiettyjen puitteiden sisällä tehdä työnsä vapaasti. Työn voi tehdä huolellisesti suunnitellen ja valmistellen tai niin sanotulla ovenkahvapedagogiikalla, jossa tunteja ei suunnitella ja materiaali on se, mitä valmiina saa (riippumatta siitä, sopiiko se oppilaille vai ei).

Liikaa työntekoa

Koulu alkoi 8.8.2019. Olen pian kahden kuukauden ajan kirjoittanut oppimateriaalia joka päivä. Aloitan junassa matkalla töihin ja jatkan illalla nukkumaan mennessä. Siinä välissä pyrin kirjoittamaan aina kun ehdin. Väitöskirjatyö on taka-alalla. Lapset syövät eineksiä. Töissä on palavereja. Minua hengästyttää. Toivon, että saisin jonkun taudin, jotta voisin vaan levätä kotona.

Päässä humisee

En saa iltaisin unta. Heräilen pitkin yötä. Näytän kaiketi aika pahalta, koska työkaverit ovat tulleet kyselemään, onko minulla kaikki ihan hyvin. Lapseni oireilevat, koska olen niin paljon pois kotoa. Pyykkiä on kaksi vuorta: likaiset ja viikkaamattomat. Käytän jokaisen minuutin töihin. En pysty irrottamaan niistä ajatusta. Olen masentunut ja kiukkuinen. Silmät seisoo päässä. Tuntuu, ettei jaksa hengittää. Parina päivänä on vain humissut päässä, ja olo on epätodellinen. Ihan kuin en olisi paikalla.

Pysähtyminen

Verenpaine oli 150/98. Päässä humisi. Muisti pätki. Sitten vain lakkasin tekemästä. Olen tämän viikon matkustanut töihin ja kotiin kuunnellen musiikkia. Ei se niin vaikeaa ollutkaan. Oppilaatkin opiskelevat. Väitöskirja ei kadonnut maailmasta. Koitan pysyä tolkuissani ensi viikolla häämöttävään syyslomaan asti. Sen jälkeen back to business, ja sellaisella teholla, jonka keho kestää.